Eilinen testi, miten käy jos jätän pikkukanat ulos, oli aivan succès. Ihan pienet saivat olla sisällä koko päivän, kun oli niin surkea sateinen ilma, mutta kaikki muuta pomppivat pihalle kun avasin verkkoluukun. Melko pitkällä viiveellä tietenkin Juliana, jota en vielä ole oikein oppinut ymmärtämään. Jurnuttaa vain sisällä, kaivelee poteroa, jossa sitten maata möllöttää, ei kuitenkaan muni. Jos se joskus tulee ulos, makoilee jonkun varjostushökötyksen takana ja hyvin harvoin näen sen syövän tai juovan mitään. Tosin melko hieno katsoa yhtä episodia kun joku koppakuoriainen, tai mikä lie ötökkä ollut, aitauksen seinällä. Georg nappasi sen välittömästi, pisti puolet poskeensa ja vei toisen puolen Julianalle. Hieman tuo sitä ja kukkoa vilkuili vuoron perään, mutta lopulta raapaisi koppiksen poskeensa. On se niin poispilattu.

Mikä siis onnistui? No se, että ei tarvinnut ketään väkisin taas juosta kiinni ja kärrätä sisälle vaan kaikki menivät omia aikojaan kanalan uumeniin. Pienethän sai yhden päivän olla sisällä ihan kiusaamista vailla, joten kai niilläkin sitten oli ikään kuin lepopäivä.

Aamulla luukku auki, kaikki paitsi Juliana ulos, sillä toin pienet myös pahvilaatikossa omaan nurkkaukseensa. Päivä on aivan pilvetön ja tulossa siis hieno pyhäpäivä. Kukaan ei ensitöikseen rynnännyt pieksemään pienempiä, paitsi kukko, joka piti pientä kurinpalautusta ja sulkeisia taapertajille. Oli se taas niin happaman oloin ja kauhea homma sillä näköjään on, kun Juliana ei tule ulos. Edes takaisin rappuja luukulle ja pihalle, kiekuu vartin mutta ei sittenkään. Sellaista on kukon vastuu ja stressaava elämä, kun ei kerta totella.