Tämä pimeyden kuukausi on ollut minulle niin kauan kun muistan sellainen painajainen. Varsinkin sen jälkeen kun muutin tänne pohjolan perukoille. Se ei ole niin kauhea jos on jo lunta maassa ja valoisuutta syntyy jonkun verran sitä kautta, mutta tämä musta maa, sade ja varsinkin pimeys. Voi kauhistus miten ahdistava kuukausi. Vaikka keksisin ja keksinkin kaikkea tekemistä, se vie aina ajatukseni synkiksi ja en oikein ymmärrä mistä se johtuu. Tulee sellainen melko masentunut olo, jolloin ei oikein pysty eikä jaksa mitään aloittaa. Tavallaan tiedän, että mukavia hommia odottaa pihalla, mutta kuinkas ollakaan, kaiken maailman tekosyyt täytyy aina keksiä, että aika sitten on tavallaan mennyt ohi eikä enää näe tehdä ja voihan siellä taas kastua litimäräksi tai mitä vain. Olen jopa ihan varta vasten yrittänyt saada itseäni liikkeelle ettei vaipuisi tähän tilaan, mutta ei se vain auta, aina sama juttu. Kun marraskuu sitten on kärsitty alkaa taas jollakin tavalla valo voittamaan, vaikka pimeyttä vain jatkuukin vielä pitkään. Nykyään myös joulun aika, josta muuten niin pidän, on melkoisen ahdistavaa. En itse haluaisi lahjoja, ainoastaan antaa niitä. Joka vuosi se sama kuitenkin toistuu: ”nyt ei sitten hankita mitään vaan ollaan ihan aikuisia ja lapsille hankitaan muutamat ihan pienet lahjat”. Vaan annapas olla kun se aatto koittaa ja aletaan taas hieman räknäämään, niin voi herran pieksut mitä lahjamääriä on taas hankittu, ruokaa on pataljoonalle ja muutenkin kaiken maailman turhuuksiin on tuhlailtu. Melkoista yli törsäämistä, oli sitten varaa tai ei. Miten tuon saisi muutettua niin että joulun aika olisi rentoutumisen, yhdessäolon ja kiireettömyyden hetki vuodessa, jossa kaikilla olisi aikaa toisilleen ja juhlapyhät olisivat riidattomia ja mukavia; odotuksen arvoisia.

Miten tämä yllä oleva liittyy kanoihin? Ei mitenkään. Tahdon vain välillä kirjoitella mitä päässä pyörii ja mitä tulee milloinkin ajateltua, kun on omissa oloissa, emäntä töissä ja kaikki muutkin jossakin omissa puuhissaan tai liian kaukana muuta kuin puhelimella tavoitettavissa. Tuskinpa olen ainoa joka tällaisten asioiden kanssa joutuu vastatusten. Välillä on hyvä olla omien ajatustensa kanssa pohdiskelemassa erilaisia asioita, mutta toisaalta melko yksinäistä toisinaan.

Vaikka marraskuu loistaa synkkyydellään, on kuitenkin mukaviakin hetkiä. On niitä kivoja kynttilän valaisemia takkatulen ääressä lämmittelyä kylmän vihmoessa pihalla. Nythän siellä vihmoo, mutta melko lämmin kova tuuli. Ei ole ollenkaan sellainen perinteinen märkä, loska, luuytimiin menevää kylmyyttä, vaan melko lempeä tuuli. Kaikki vuodet eivät ole veljiä keskenään, eipä ole meilläkään. Toivottavasti saadaan kuitenkin hyvissä ajoissa lumi maahan. Jos kerran on pakkasta oltava, niin kuin varmaan on, niin ei sen sitten tarvitse kaiken talvea taas pyöriä siellä ennätys kylmissä. Miten ihmisen lapsi voi olla niin tyytymätön, ei näy löytyvän siis enää muuta valitettavaa kuin sää; voi hertsyykkeli alahan ukko nyt ryhdistäytyä ja ota itseäsi niskasta kiinni. Ja niin sitä taas mennään, kanalaan käy pojan tie, katsomaan että kaikki on yötä varten kohdillaan, mammat orrella ja miksi ei kukkokin ja sitten valot pois ja päivä on pulkassa. Niinpä siis minullakin tämän ruikutukseni kanssa, sillä seuraava kirjoitus on sitten oltava jo positiivinen ja iloinen.