Mietteitä kirjoittaessa tuntuu jokin sisällä saavan ajan pysähtymään. Oikeastaan on melko mukava kirjoitella, on kuin höpisisi itsekseen, ja sitä minä kyllä melko usein teenkin. Pääasiassa olen melko paljon yksin kun vaimoni on töissä, enkä itse ole. Paljon on tietenkin kaikenlaista järjestö tai yhdistys hommaa, mutta sielläkin edustan kyllä itseäni aivan yksin. Varsinkin talvet ovat olleet raskaita. Oikeastaan tuo marraskuu on aina kaikista kurjin. Nyt olemme juuri valumassa tuohon synkkään aikakauteen, joten täytyy itseään skarpata, ettei taas vaivu horrokseen. Horros on sitä, että lämmittelet mökkiä, luot pihalta lumet ja siinä ne sitten kaiket päivät menevätkin, kaikki samaa rataa. Pimeys on kaiken pahin, siihen en näy tottuvan ikinä, en edes osaa nukkua aivan umpipimeässä, on edes nähtävä taivaan tähdet, jos ei ole muuta valoa. Olenkin sanonut: mitä jos herään yöllä, enkä edes omaa kättä näe, vaikka sen laittaa silmään kiinni, voi lulla että on kuollut. No, se nyt on sellainen sanonta vain, eikä itse asiassa tarkoita muuta kuin olla ehkä mukamas vitsikäs.

Nyt ovat ilmat viilenemässä selkeästi, onhan lokakuu jo edennyt liki viikon verran. Kanalan lämmitys on tällä hetkellä huolena. Luottavaisin mielin katsoin, että vaikka yöllä oli pakkasta ja minulla oli vain yksi lämpölamppu puolella teholla kanalassa päällä, aamulla oli kuitenkin kahdeksan astetta lämmintä sisällä. Ehkä se kestopehku kuitenkin on alkanut toimia. Lämpölamppuja on kaksi, joten lämpöä saa nyt kolme neljännestä lisää. Lisäksi minulla on varalla yksi öljytäytetty patteri, kylmien päivien varalle, joten uskon sen riittävän. Ajattelin hankkia lisänä vielä ns. pakkasvahdin, eli putkilämmittimen, jossa on hyvä pölysuoja ja suojaritilä, mutta se saa nyt jäädä talveen, eli jos tarvitsee niitä saa kyllä myöhemminkin asennettua. Maailma ei pysähdy vaikka ilmat viilenevät. Toisaalta osin pysähtyy, sillä etelänpuoleinen seinä jäi maalaamatta, enkä ole vieläkään niitä ilmastointireikiä sinne puolelle laittanut. Aikaa on kyllä maailman tappiin, eli teen kun saan taas inspiraation. Samoin jäi pääoven luiska ja tasanne tekemättä sekä hienot pitkospuut, johon sain naapurin isännältä paksua mäntylankkua, joka on tuppeen sahattu hänen oman tekemän pienen kenttäsahan tuotantona. On muuten todella sellainen pelle peloton, että syntyy kun jotakin vain keksii aloittaa; hienoa naapuri rakkautta, joka ilmenee puolin toisin tehtävien avunantojen merkeissä ilman rahan vaihtamista. Kanalasta tuli minusta melko hieno, vaikka itse sanonkin. Ainahan kaikkien rakennelmien kanssa on hienosäätöä ja onhan minulla oltava ensi vuodeksikin jotakin pikku hommaa odottamassa.

Oli kova paikka pikkukukkojen lopettaminen. Kaikkeni yritin että ne olisivat voineet olla parvessa mukana, mutta se taisi olla omaa naiiviuttani, luonto on määrännyt toisin: kukot eivät sovi keskenään olemaan, joukossa tyhmyys tiivistyy. Kerroin jo aikaisemmin tuntemuksistani, mutta kun sen taas näen ottavan esille, on se osoitus siitä, ettei se niin helppo paikka ollutkaan. Mukavat muistot jäivät kuitenkin niistä hetkistä, jotka ne täällä ilahduttivat omalla olemisellaan. On niissä vain todella suuret yksilöerot, mitä ei äkkiseltään edes tajua, ennen kuin elukoita seuraa tiiviimmin. Olen aina sanonut että kaikkea voitte viedä ja raastaa pois, mutta sisältä ette muistoja saa vietyä. Niitä pitää vaalia, mutta on muistettava, että muistoissa ei voi, eikä pidä elää, sillä historiaa ei voi muuttaa tulevaisuutta kylläkin, joten eletään tätä hetkeä mukavien muistojen kanssa. Nyt taas tähän hetkeen ja vaikka tälle viikolle on paljon neuvotteluita sekä sisällä istumista ulos on päästävä hommiin. Mitä kaunein kuulas syyspäivä on ikkunan takana, sitä ei voi tuhrata vain istumalla sisällä tietokoneen kanssa. Mietteitä taas, tai sanotaan ehkä, joskus myöhemmin.